Hei jälleen kerran!

Jacques Taran kirjoittelee taas.

 

Kaksi päivää olen tässä jo pohdiskellut että miksi aikani menee niin hitaasti. Aikaisemmin ennen kuin lähdin käymään kotipaikkakunnallani, täällä aika meni tosi nopeasti mutta ei nyt. Pitkällisten pohdintojeni tulokseksi sain sen, että minun kiintymykseni on jälleen kasvanut tähän erääseen naishenkilöön. Hän tosiaan kävi täällä pari päivää sitten ja meillä oli taas oikein hauskaa (ainakin omasta mielestäni). En pidä tästä, koska ei minun tunteitten tarvitsisi kasvaa tästä yhtään enää isommaksi, koska mitä minä teen niillä tunteilla kun ei niitä voi mitenkään hyödyntää tai varsinkaan kertoa tälle henkilölle. Olen hiukan taas sekaisin, mutten onneksi masentunut tällä hetkellä. Yllättävää kyllä mieleni on oikein kirkas. En tiedä johtuuko se äskeisestä lenkistä jonka kävin käppäilemässä vai mistä mutta onneksi näin on.

Olen jo kertonut syyt miksi minulla on tunteita tätä naista kohtaan, joten en aio rueta niitä kertaamaan mutta joka päivä mietin mielessäni miten tämä henkilö voi olla niin rakastettava, niin ymmärtävä ja sellainen kun on. Enkä todellakaan tiedä mitä minun aivoissani liikkuu. Mutta joka tapauksessa siellä tuntuu olevan jatkuva jouluruuhka. Asiat sinkoilee seinistä seiniin ja sitten toisiinsa joka aiheuttaakin jo melkoista päänsärkyä ja vaivausta. Noh, josko minulle jokin päivä edelleen selviää se tapa, jolla voin kaiken tämän jotenkin selvittää.

 

Minusta tuntuu että tänäänkin taitaa aihe jäädä melko tyngäksi vaikka ajatuksia pyöriikin paljon. Ehkäpä se johtuu siitä nimenomaan että niitä ajatuksia on liikaa enkä osaa niitä pukea sanoiksi. Joka tapauksessa kiitos niille, jotka lukivat jälleen kerran.

 

Yours truly
Jacques Taran

Tapana ei ole kirjoittaa kahta kertaa päivässä mutta annettakoon anteeksi.

Tässä Jacques Taran

 

Kuten otsikkokin kertoo, tuntuu taas kerran että kylmä maa haluaa repiä minua maan alle. En ole luovuttamassa, en aio luovuttaa koska olen tarpeeksi vahva. Mutta tämä tunne on valtava tyhjyys ja yksinäisyyden tuoma kylmyys. Näin tänään jälleen ystävätärtäni ja meillä oli oikein hauska ilta. Illan lopuksi saatoin tämän vielä kotiin. Tunnen olevani taas itsekäs paska tuntiessani näitä tunteita mutta en kestä kuulla hänen poikaystävästään. Toivon edelleen vain ystävättäreni onnea elämässä ja parasta, mutta oman mielenterveyteni hinnalla.

Miksi minun pitää kurittaa itseäni tykkäämällä niin paljon tästä naisesta. Miksi en voi antaa asian olla ja jättää tunteitani pois? Miksikö? No siksi että tämä nainen ymmärtää minua paremmin kuin yksikään henkilö jonka olen oppinut tuntemaan elämäni aikana. Minulla on aina hauskaa hänen kanssaan ja hän saa minut tuntemaan eläväksi. Aikaa ei ole enää paljon kun hän lähtee poikaystävänsä perään ulkomaille ja viettää siellä pari kuukautta. Parasta tässä vieläpä on, että sain kuulla että kun hän tulee takaisin. Hän on vain vähän aikaa täällä ja lähtee sen jälkeen takaisin ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi lisää. Tämä ei ole reilua tai niin minä kuvittelen itsekseni. Ei edes tunteiteni takia, mutta kun en minä tunne tältä paikkakunnalta paljon ketään ja jään suhteellisen yksin. Jos en ole vielä maininnut asiaa, niin olen ujo ja haluaisin toki sosialisoitua ihmisten kanssa, mutta se vain on hankalaa minulle.

En tiedä mitä muuta ajatella kun tätä jatkuvaa surun tunnetta omassa rinnassani. Koko olemuksessani. Tuntuu siltä että tosiaan haluaisin välillä vain vajota johonkin paikkaan ja nukkua ja nukkua. Mennä johonkin paikkaan karkuun näitä ilkeitä tunteita joita joudun kokemaan ja tuntemaan jokapäiväisessä elämässäni. Miksi minä en voi olla ihminen, joka pystyy unohtamaan tunteet helposti. Toki ei varmaan kovinkaan moni pysty, mutta joskus toivoisin että voisin. Ja mietin sitäkin, miksi minä olen ihminen joka haluaa aina auttaa muita ihmisiä ennen kuin miettii auttavansa itseään tai ajattelisi omaa etuaan. Olen tyhmä. Miksi oi miksi? Liikaa kysymyksiä ja aivoni tuntuvat taas poksahtavan.

 

Loppusanoiksi sanon vain, että toivon että saisin jonkin keinon ratkaista tämän asian. Jonkin keinon jolla minun ei tarvitsisi menettää yöuniani miettien tunteitani.

 

Joka tapauksessa kaikille teille lukijoille toivotan oikein paljon positiivisia ajatuksia ja aurinkoa elämään.

 

Kuten aina; Yours truly
Jacques Taran
 

Heipä hei kaikille lukijoille.

Jacques_Taran täällä taas.

 

Oli taas mukava käydä välillä viikko oleskelemassa kotipaikkakunnallani. Näin kavereitani ja tuttuja ja oli muutenkin ihan jees. Viikko oli myös silmien osalta haasteellinen. Joka päivä sai 4 kertaa antibioottia tunkea silmiin ja joka 2 tunnin välein kosteuttavia. Silmät kipuili ja sumeentui, mutta pikku hiljaa aletaan päästä normaalinäköä kohden ja olen iloinen.

Sitten fiiliksiin

 

Oli jälleen helpottavaa palata takaisin omaan kämppään lukuisten öiden vieriessä ties kenen luona ja univaikeuksien kanssa taistellen. Mutta josko tämä taas tästä kun pääsee omaan sänkyyn ja tottuu taas siihen. Ajatukset on ihme kyllä pyörineet vähemmän päässä nyt aikaisemmin pyöri ja toivonkin, että löydän jonkin varman keinon saavuttaakseni unen ihmeellisen lahjan jälleen kerran.

En toki myöskään selvinnyt ilman ahdistuksia viime viikosta. Hyvä ystäväni ja naishenkilö, josta olen puhunut edellisissä kirjauksissani kertoi minulle, että hän on lähdössä ulkomaille mahdollisesti jopa kahdeksi kuukaudeksi. Olen kyllä onnellinen hänen puolestaan, mutta totesin mielessäni, että tulen olemaan todella yksinäinen ja surullinen etten voi nähdä häntä. En halua olla itsekäs, enkä aio olla. Joten pidän nämä ajatukset jälleen kerran oman pääni sisällä ja kirjoitan niistä mielummin blogiin. Haluaisin toki tämän jäävän, mutta ehkä se on parempi hänelle lähteä käymään ulkomailla. Ikävä tulee olemaan suuri.

 

Saamattomuus

 

Tiedän että minun pitäisi antaa enemmän varmaan tällekin blogille, mutta jotenkin tuntuu että voimat on lopussa jatkuvasti. Olen nyt yrittänyt syödä vitamiineja ja vastaavaa että tämä väsymys talttuisi, mutta enpä uskonutkaan että se hetkessä häviäisi. Sanonkin siis nyt, että yritän kirjoitella aina kun vain minulla on jaksamista näin tehdä.

Lyhyestä virsi kaunis, viikko meni, tunteita tunnettu ja takaisin arkeen. Paljoa ei jäänyt käteen joten paljoa en nytkään kirjoita. Uskoisin että myöhemmin löydän aihetta kirjoittaa enemmän ja ajatuksen kanssa.

 

Kiitoksia kuitenkin lukeneille.

Yours truly
Jacques Taran

Uusi päivä, uudet kujeet.

Hei taas, Jacques Taran täällä taas.
 

Ajattelin kirjoittaa tänään aiheesta joka on ollut suunnitteilla jo parisen kuukautta. Tänään on aika mennä silmien laserleikkaukseen. En pelkää tätä kyseistä toimenpidettä, mutta jostain syystä jännitän sitä ihan liikaa. Voi kunpa olisin joskus oppinut keinon, jolla saan hellitettyä jännitystäni tällaisissa tilanteissa. Ja ei, tämä ei ollut niitä, menen lavalle ja esitän muutaman kappaleen-jännityksiä. Tämä on jotain aivan uutta, jota en ole oikeastaan koskaan kokenut aikaisemmin. Yleensä olen tiennyt kohteen, minkä takia jännitän. Nyt en sitä kuitenkaan tiedä.

Kuitenkin tänään minulta häviää taakka jota olen kantanut lähes koko ikäni; Silmälasit. En voi kuvitella itseäni vielä ilman laseja, mutta joka tapauksessa tämä tulee olemaan yhden pienen elämän revoluutio. Elämän yksi kohokohtia ja omanlaatuisensa spektaakkeli. Mutta miten ja kuinka nopeasti totun tähän. Niin, minulla on ollut lasit lähes koko elämäni ja yhtäkkiä pitäisi lopettaa lasien nostelu ja kohdan etsintä.

Mutta tämä on todellakin minulle henkilökohtaisesti valtava hetki, vaikken sitä vielä tällä hetkellä tajuakaan. Minun ei tarvitse hinkata lasejani joka kerta sen jälkeen kun olen joutunut sateessa kävelemään, vaan voin antaa sateen tippua silmilleni ilman, että se näkökenttääni vaikuttaa millään tavalla. Tai entäs ne aina niin lystikkäät lentopallopelit, jossa oli aina pelko, että se sieltähän se pallo taas lentää päin naamaa eikä kerkiä käsiään eteen laittamaan. No nyt sattuu vaan nenään, mutta eipähän tarvitse lähteä optikkoa etsimään, joka korjaisi nämä joskus jopa S-mutkalle vääntyneet lasit. Olen hetken onnellinen. Mutta kuten sanotaan, ihminen ottaa asiat For granted, eli pitää niitä itsestäänselvyyteni. Toivon etten tekisi tätä ja osaisin arvostaa tätä näkemisen lahjaa lopun ikääni, mutta se on paljon pyydetty.

 

There and Back Again...

Tänään on myös eräs toinen aihe, josta olla iloinen. Pääsen käymään kotipaikkakunnallani pitkästä aikaa näkemässä vanhempiani ja läheisimpiä ystäviäni. Toki minulla on aina ristiriitaiset tunteet lähteä jo nyt kodilta tuntuvasta asunnostani takaisin kotikonnuille, mutta hyvähän siellä on välillä käydä. Jos ei muuta niin tuntuu ainakin perhanan hyvältä tulla takaisin.

Jännä juttu sinänsä, mutta aina kun ilmoitan että olen tulossa; alkaa hirveä puhelimen pärinä ja sosiaalisen median ylitse tulviva pulpatus. Ei sinänsä, olen iloinen että minua kaivataan siellä mutta olisin kuitenkin välillä kiitollinen että saisin olla vanhempienikin kanssa. En muista aikaa jolloin olisin pitemmän aikaa ihan vain kotosalla ja rupatellut äitin kanssa hervottomia tehden isän vuorostaan tiuskaisemaan meille, että pitäisi olla hiljempaa. :D No näin se on mennyt aina eikä siinä mitään. Se on koti.

 

Mielentila

Ihme kyllä, mutta tänään ei tunnu ahdistavan ainakaan hirveän pahasti. Toki mitä sanoin edellisessä artikkelissani, päivittäin toivon asioita ja unelmoin niistä, mutta olen ehkä kuitenkin pikku hiljaa oppinut, että ei minun tarvitse saada kaikkea nyt ja heti; toisin kuin Queenin kappaletta silloin tällöin laulellessani mietin. Jos asioiden on tarkoitus niin järjestyä niin silloin hyvä, ja en aio pitää mitään kiirettä. Ja jos ei, niin voi voi. Kyllä elämä aina vie eteenpäin vaikka välillä tuleekin vuorikiipeilyä vastaan. Mutta siksihän sitä kiipeillään, että päästään sitten alamäkeenkin joskus laskettelemaan :)

Haluaisin vielä lopuksi kiittää ( niin tyhmältä kun se kuullostaakin ) itseäni siitä, että löysin ymmärryksen ja oman tieni tässä maailmassa. Se tie ei vie uskontojen kautta. Kuulun toki vielä kirkkoon, mutta uskonut en ole pitkään toviin siihen, mitä kunnon uskovaisen kuuluisi uskoa. Tarkoitan tällä nyt sitä, että olen löytänyt paremman uskonnon. Ja oikeastaan se on uskonto, johon jokaisen ihmisen pitäisi kuulua. Se on usko itseensä. Minä uskon, että minä pärjään ja pääsen eteenpäin elämässäni kunhan vaan jatkan kävelyä. Minä uskon että voin omilla voimillani auttaa muitakin ihmisiä, jotka ovat vaikeissa olosuhteissa ja tilanteissa sekä osaan pyytää apua, kun itseltäni voimat siihen puuttuu. Se että uskoo itseensä, on lopulta tie siihen, että uskoo muihinkin.

 

Mutta jospa tämä olisi tämän päivän erältä tässä. Toivon teille lukijoille oikein hyvää päivän jatkoa ja vaikkei aurinko paistaisikaan, niin kyllä se aurinko kuitenkin aina on siellä jossain. Muistakaa että positiivisuus ja ilo kumpuaa sisältä. Ja näin jännitykseni jatkuu tämän päivän suureen koitokseen - leikkaukseen!

 

Yours truly,
Jacques Taran

Hei kaikille mahdollisille lukijoille.

Olen Jacques Taran, anonyymi herrasmies ja aloittava kirjoittelija.

 

Sanon jo heti alkuun etten tule paljastamaan itsestäni henkilökohtaisia tietoja tai muuta itseeni liittyvää,
joka paljastaisi kuka minä oikeasti olen. Tämän sijasta tulen kirjoittamaan omista kokemuksistani ja vaikeuksistani,
joita olen kerinnyt elämäni varrella kohtaamaan. Toki kirjoitan myös mukavista asioista, jottei blogi nyt aivan synkistelyksi mene.

 

Lähinnä aloitan tämän blogin, koska minulla on univaikeuksia ja koska aivoni surraavat ylikierroksilla kaikkien asioiden ylimiettimisen takia, joten päätin että vitsit; miksipä en voisi kirjoittaa aiheesta blogia, jonka avulla voin purkaa ajatuksiani muualle päästäni.

 

Kuten yleensä tällaisissa blogeissa, aloitusta on vaikea keksiä. Siksipä aloitankin vain yhdellä tietyllä aiheella, joka nykyään pyörii päässäni jatkuvasti.

 

Tunteet

Tapasin eräänä maaliskuisena päivänä ystäväni kautta uuden tuttavuuden. Kauniin naisen, johon taisin ihastua jo ensi silmäyksellä jonkin verran. Pyysin kyseistä henkilöä ystäväkseni nimeltä mainitsemattomassa sosiaalisessa mediassa ja näin meidän keskustelumme alkoi. Alkuun en osannut sanoa oikein mitään järkevää ja se teki oloni epämiellyttäväksi, koska kuitenkin halusin pitää tähän ihmiseen yhteyttä ja oppia tuntemaan tämän paremmin. Mainittakoon tässä vaiheessa, että olin kerinnyt asua kyseisellä paikkakunnalla vain vähän aikaa ja en tuntenut paljon ketään, joten olin suurimman osan ajasta itsekseni omissa oloissani.

Aikaa kului ja keskustelumme alkoi sujua ja opin tuntemaan häntä. Eräänä päivänä töitten jälkeen hän sitten kutsui minut kaupoille kanssaan. Olin jännityksestä tönkkönä, mutta silti kovasti innoissaan. En ollut tämän maaliskuisen päivän jälkeen nähnyt häntä ja aikaa oli kulunut paljon. Kun saavuin ostoskeskukseen, pelkäsin ajatuksissani etten tunnistaisi tätä. No silmäni osoittivat ajatukseni vääriksi. Kun saavuin kauppaan, näin hänet saman tien eräässä nurkkauksessa katselemassa takkeja. Kävelin hänen luokseen ja hän kääntyi minua kohti. Olin niin epävarma kun ihminen voi olla, kun rupesin puhumaan hänen kanssaan. Puhuin omasta mielestäni noloja asioita, mutta tämä nainen vain hymyili. Tämä hymy synnytti syvällä minussa sen asian, mikä oli ollut pimennossa jo jonkin aikaa; positiivisuuteni. Pyörimme kaupoilla ja itsekin ostin kengät itselleni, koska häpeän myöntää mutta minulla ei ollut oikein kunnon kenkiä. Olin iloinen, niin iloinen että tuntui että olisin loistanut valoa kauas kauas kaukaisuuteen, mutta tiesin, että oikea valonlähde oli tämä nainen.

Kuukausi jos toinenkin vierähti ja tulimme hyviksi kavereiksi. Voisin jopa sanoa että ystäviksi. Päivä päivältä opin lisää ja huomasin, että meillä on paljon yhdistäviä asioita. Kummatkin tykkäsimme samanlaisista elokuvista, eläimistä, musiikista ja niistä pienistä asioista elämässä, joita ei aina huomaakkaan, koska ne ovat monesti itsestään selvyyksiä. En ole kovinkaan varma missä vaiheessa huomasin, että tunteeni olivat kasvaneet valtaviksi tätä henkilöä kohtaan ja ajattelin, että on oikea aika tunnustaa tälle välittämykseni.

Olin peloissani, vallitsi hetken hiljaisuus, kunnes sain kuulla, että tämä kaunis nainen on varattu. Olin hämmentynyt, koska minulla ei ollut hajuakaan tästä asiasta. Miksi sitä ei koskaan tullut puheeksi? Joka tapauksessa vastasin iloisesti, että haluan keskittyä siihen, että voimme olla hyviä ystäviä ja todella tarkoitin sitä. Ainut ongelma vain oli, että tunteeni olivat kerinnyt paisua niin valtaviksi, että sen lämmön tilalle tippui valtava tyhjä aukko, joka imaise sen lämmön mennessään. Olin lyöty maahan.

 

Tässä välissä haluan vain sanoa ettei tämä tapahtuma ole millään tavalla erikoinen tai omanlaatuinen. Mutta se osaa yksinäisen ihmisen elämässä tuntua valtavalta.

 

Jälleen aikaa kului ja aloin tottua olemaan hyvä ystävä hänelle. Ja arvostin suuresti, että tämä ihminen oli ymmärtävä eikä meidän välimme rikkoutuneet siihen. Ps. Olen nähnyt elämässäni paljon välien rikkoutumista sivusta katsojana ja myös itse kokijana.

Siitä pääsemmekin nykyhetkeen. Mikä on muuttunut? No voin sen kertoa, että olen edelleen todella onnellinen ihminen. Kun minulla on näin mahtava ystävä ja olkapää, johon tukeutua. Mutta salaisuutenani pysyy se, että edelleen välitän tästä ihmisestä todella paljon. Enkä uskokaan että tämä katoaa kaikkien niiden asioiden takia, joita olen hänen kanssaan saanut kokea.

 

Itsekkyys

Olen haaveilija. Joka päivä mietin mielessäni mahdollisia tulevaisuuden näkymiä, jotka haluaisin toteutuvan. Toki tähän liittyy myös se, että haluaisin tämän naisen kanssa viettää yhteistä elämää ja että välittäisimme ja rakastaisimme toisiamme. Eräänä kauniina yönä olin kotipaikkakunnallani, vanhempieni luona käymässä ja huomasin uutisista mielestäni mahtavia uutisia. Yöllä näkyisi tähdenlentoja. Niimpä olin pimeässä huoneessani ja suuntasin katseeni tähtiin toivoen saavani nähtyä edes yhden tähdenlennon. Ja näin siinä kävi; näin vain yhden tähdenlennon, mutta se oli minulle tarpeeksi. Vanhojen uskomusten perusteella, voit toivoa tähdeltä toivetta, kun näet tämän kiitävän taivaanrannalla ja ainut toiveeni oli, jotta jokin päivä saisin tämän unelmani toteutumaan. Saisin olla tämän naisen kanssa ja rakastaa tätä ja olla rakastettu.

Se oli puhdasta itsekkyyttä. Kerroin tälle henkilölle että tein toiveen tähdelle, kuitenkaan paljastamatta mitään siitä, mitä se sisälsi. No sehän on muutenkin huonoa onnea, jos sen paljastaa koska silloin toive ei tule koskaan toteutumaan. Mutta tämä henkilö sanoi minulle. Kyllä toiveissa saa itsekäs olla, mutta epäilen jos tämä henkilö olisi tiennyt toiveestani, olisiko hän silloinkin sanonut saman asian.

Tiedän olleeni itsekäs ja välillä se tuntuu pahalle. Mutta toisaalta tunnen, että haluan sen tapahtuvan vaikka se kuinka itsekästä olisikin. Haluaisin sen kuitenkin tapahtuvan luonnollisesti enkä minkään ihmeen voimalla.

 

Mutta tässäpä tällä erää. Aihetta riittäisi höpöttää, mutta pitäähän sitä säästää toiseksikin kerraksi.

 

Jos joku tämän lukee, pyydän. Minua ja minun tekojani saa arvostella täysin vapaasti. Otan vastaan kaiken kritiikin ja risut ja ruusut.

Mutta ennen kaikkea kiitoksia sinulle, joka jaksoit lukea.

Tulen kirjoittamaan asioita blogiini säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta jos kysyntää on, niin koitan olla reipas. :)

 

Ensi kertaan

Yours truly,
Jacques Taran