Uusi päivä, uudet kujeet.

Hei taas, Jacques Taran täällä taas.
 

Ajattelin kirjoittaa tänään aiheesta joka on ollut suunnitteilla jo parisen kuukautta. Tänään on aika mennä silmien laserleikkaukseen. En pelkää tätä kyseistä toimenpidettä, mutta jostain syystä jännitän sitä ihan liikaa. Voi kunpa olisin joskus oppinut keinon, jolla saan hellitettyä jännitystäni tällaisissa tilanteissa. Ja ei, tämä ei ollut niitä, menen lavalle ja esitän muutaman kappaleen-jännityksiä. Tämä on jotain aivan uutta, jota en ole oikeastaan koskaan kokenut aikaisemmin. Yleensä olen tiennyt kohteen, minkä takia jännitän. Nyt en sitä kuitenkaan tiedä.

Kuitenkin tänään minulta häviää taakka jota olen kantanut lähes koko ikäni; Silmälasit. En voi kuvitella itseäni vielä ilman laseja, mutta joka tapauksessa tämä tulee olemaan yhden pienen elämän revoluutio. Elämän yksi kohokohtia ja omanlaatuisensa spektaakkeli. Mutta miten ja kuinka nopeasti totun tähän. Niin, minulla on ollut lasit lähes koko elämäni ja yhtäkkiä pitäisi lopettaa lasien nostelu ja kohdan etsintä.

Mutta tämä on todellakin minulle henkilökohtaisesti valtava hetki, vaikken sitä vielä tällä hetkellä tajuakaan. Minun ei tarvitse hinkata lasejani joka kerta sen jälkeen kun olen joutunut sateessa kävelemään, vaan voin antaa sateen tippua silmilleni ilman, että se näkökenttääni vaikuttaa millään tavalla. Tai entäs ne aina niin lystikkäät lentopallopelit, jossa oli aina pelko, että se sieltähän se pallo taas lentää päin naamaa eikä kerkiä käsiään eteen laittamaan. No nyt sattuu vaan nenään, mutta eipähän tarvitse lähteä optikkoa etsimään, joka korjaisi nämä joskus jopa S-mutkalle vääntyneet lasit. Olen hetken onnellinen. Mutta kuten sanotaan, ihminen ottaa asiat For granted, eli pitää niitä itsestäänselvyyteni. Toivon etten tekisi tätä ja osaisin arvostaa tätä näkemisen lahjaa lopun ikääni, mutta se on paljon pyydetty.

 

There and Back Again...

Tänään on myös eräs toinen aihe, josta olla iloinen. Pääsen käymään kotipaikkakunnallani pitkästä aikaa näkemässä vanhempiani ja läheisimpiä ystäviäni. Toki minulla on aina ristiriitaiset tunteet lähteä jo nyt kodilta tuntuvasta asunnostani takaisin kotikonnuille, mutta hyvähän siellä on välillä käydä. Jos ei muuta niin tuntuu ainakin perhanan hyvältä tulla takaisin.

Jännä juttu sinänsä, mutta aina kun ilmoitan että olen tulossa; alkaa hirveä puhelimen pärinä ja sosiaalisen median ylitse tulviva pulpatus. Ei sinänsä, olen iloinen että minua kaivataan siellä mutta olisin kuitenkin välillä kiitollinen että saisin olla vanhempienikin kanssa. En muista aikaa jolloin olisin pitemmän aikaa ihan vain kotosalla ja rupatellut äitin kanssa hervottomia tehden isän vuorostaan tiuskaisemaan meille, että pitäisi olla hiljempaa. :D No näin se on mennyt aina eikä siinä mitään. Se on koti.

 

Mielentila

Ihme kyllä, mutta tänään ei tunnu ahdistavan ainakaan hirveän pahasti. Toki mitä sanoin edellisessä artikkelissani, päivittäin toivon asioita ja unelmoin niistä, mutta olen ehkä kuitenkin pikku hiljaa oppinut, että ei minun tarvitse saada kaikkea nyt ja heti; toisin kuin Queenin kappaletta silloin tällöin laulellessani mietin. Jos asioiden on tarkoitus niin järjestyä niin silloin hyvä, ja en aio pitää mitään kiirettä. Ja jos ei, niin voi voi. Kyllä elämä aina vie eteenpäin vaikka välillä tuleekin vuorikiipeilyä vastaan. Mutta siksihän sitä kiipeillään, että päästään sitten alamäkeenkin joskus laskettelemaan :)

Haluaisin vielä lopuksi kiittää ( niin tyhmältä kun se kuullostaakin ) itseäni siitä, että löysin ymmärryksen ja oman tieni tässä maailmassa. Se tie ei vie uskontojen kautta. Kuulun toki vielä kirkkoon, mutta uskonut en ole pitkään toviin siihen, mitä kunnon uskovaisen kuuluisi uskoa. Tarkoitan tällä nyt sitä, että olen löytänyt paremman uskonnon. Ja oikeastaan se on uskonto, johon jokaisen ihmisen pitäisi kuulua. Se on usko itseensä. Minä uskon, että minä pärjään ja pääsen eteenpäin elämässäni kunhan vaan jatkan kävelyä. Minä uskon että voin omilla voimillani auttaa muitakin ihmisiä, jotka ovat vaikeissa olosuhteissa ja tilanteissa sekä osaan pyytää apua, kun itseltäni voimat siihen puuttuu. Se että uskoo itseensä, on lopulta tie siihen, että uskoo muihinkin.

 

Mutta jospa tämä olisi tämän päivän erältä tässä. Toivon teille lukijoille oikein hyvää päivän jatkoa ja vaikkei aurinko paistaisikaan, niin kyllä se aurinko kuitenkin aina on siellä jossain. Muistakaa että positiivisuus ja ilo kumpuaa sisältä. Ja näin jännitykseni jatkuu tämän päivän suureen koitokseen - leikkaukseen!

 

Yours truly,
Jacques Taran